Laikku oli ensimmäinen ikioma kissani. Se tuli lohduttamaan kun itketti, se tuli syliin, se oli maailman paras kehrääjä. Ja komea kolli. Kiltti ja seurallinen, se oli myös hyvä hiirikissa. Eikä se pelänny mitään. Se tuli toimeen jopa erään harmaan kulkukissan kanssa, joka asettui meille asumaan joksikin aikaa. Laikku murisi syödessään eikä sitä silloin saanut häiritä. Laikku oli mulle silloin kaikkein rakkain enkä ois tahtonu luopua siitä. Sitä ei leikattu, mutta siitä huolimatta se pysyi kotona. Se oli muistaakseni myös leikkisä vielä aikuisenakin. Se valkoinen kissa, jossa oli mustia laikkuja, oli mulle yksinkertaisesti tärkeä otus. Se tuli sitten jonain päivänä kotiin öljyisenä ja bensassa, se todellakin haisi ja oli surkeannäköinen. Sitä koitettiin pestä ja pyyhkiä, mutta sitten se vain kuoli. Ei se selvinnyt siitä. Kaipa sen joku myrkytti. Toista Laikkua ei tule, mutta sitä on vaikea käsittää. Toivoisin edelleenkin samanlaista lötköä ronttia, jollainen Laikku oli.

Toinen upea kissa, joka tuli pian Laikun jälkeen. Laikun ja Monnin välillä oli pisin aika koko elämäni aikana ilman kissaa. Monni oli seurallinen kiltti kissa, todellinen poseeraaja. Monnista tuli kuitenkin nopeasti pikkusiskon ja äidin kissa, mutta kuitenkin kissa, joka luotti jokaiseen ihmiseen täysin varauksettomasti. Monni osasi todellakin kehrätä. Se leikattiin parin vuoden ikäisenä, mutta lähti silti kulkemaan kun kerran oli päässyt sen makuun. Se oli ensin puoli vuotta poissa, missään sitä ei näkynyt, sitten se tuli kotiin ja koki todellisen järkytyksen saadessaan vastaansa 20 kiloa mustaa häntäänsä viuhtovaa isokorvaista koiraa, Rippu oli tullut taloon. Se pysyi kotona jonkin aikaa, mutta lähti taas kulkemaan. Sitten se löytyi Kiepistä, eläinhoitolasta, jonne se oli tuotu. Se oli yhä meidän rakas Monnimme, mutta lähti jälleen reissuun eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt missään.

Timi siirtyi muistojemme kissalaumaan tiistaiyönä, 15.4.2009. Timi sairastui noin kuukautta aiemmin, sille tuli virtsatiekiviä ja tulehdusarvot olivat aivan tolkuttomat. Ehkä sen munuaiset olivat lyöneet pelin poikki jo aikaa sitten, mutta itse emme sitä tienneet. Lääkekuurin ajan Timi selvisi, söi jonkin verran ja joi kunnolla, mutta lääkekuurin loputtua sen tila huononi nopeasti. Lopulta se ei suostunu enää syömään tai juomaan mitään, Timi kuihtui silmissä ja yön aikana se oli sitten nukkunut pois, aamulla se löytyi omasta laatikostaan sen näköisenä kuin olisi nukkunut. Timi oli toinen ihan oma kissani, komea ja ihana kissaherra, joka piti ihmisistä, eikä pelännyt koiria tippaakaan. Se oli kaikkien ystävä ja tosi rakas. Timi eli pisimpään sen veljessarjasta, mutta kuitenkin aivan liian vähän aikaa, noin 6 vuotta.

Jere oli kultaisennoutajan ja suomenpystykorvan sekoitus. Ensimmäinen koira elämässäni, mutta ei kuitenkaan oma koirani. Jere oli narussa pihalla ja hyvä kaveri naapurin Hupin kanssa. Hupi ja Jere saivat useammat kuin yhdet pennut keskenään, mutta yhtään niistä ei ainakaan itselle jätetty, jätettiinkö sitten henkiinkään, sitä en tiedä. Jere sairastui muistaakseni joskus vuonna 1998, jolloin se alkoi oksennella ja voida huonommin. Sen äänikään ei toiminut enää kunnolla. Sen silmäkin oli jossain vaiheessa pahannäköinen, mutta parani sitten. Pari vuotta myöhemmin isä lähti sen kanssa metsälle ja koira jäi sille tielle, kun se alkoi oksentaa verta. Sinne se haudattiin, tutuille metsästysmaille noin 10-vuotiaana. Hupi oli kuollut jo saman vuoden keväänä vanhuuteen, sekin noin 10-vuotiaana. Samana vuonna lähtivät kaverukset ja ehkäpä ne vielä jatkavat elämäänsä jossain yhdessä juosten.

Erkka ja Apila olivat kaneja, jotka tulivat meille vuonna 2003, kun serkkujen kanit saivat poikasia. Apila oli aina se seurallisempi. Sen tykkäsi tunkea syliin ja olla rapsuteltavana. Se kuitenkin oli utelias ja karkasi talven 2004 aikana, sille reissulle se myös jäi. Kanista löytyi vain takajalka ja jäljelle jäi muistoja. Erkka jäi yksin ja elikin Apilan jälkeen vielä monta vuotta. Erkka kuoli kesällä 2009 vanhuuteen, se oli yön aikana nukkunut pois.